Te värit nöyrät odotusta täynnä, näin käsin varovin ja varmoin sentään mä teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan, sen suuren meren, josta vihrein hiuksin maan osat niinkuin unet nousevat unet, ja niitten halki tummat joet ujuu, ja kaupunkeja kohoaa ja laskee.
Ja vuoret kulkee ruskein juova viitoin, ne ruskein viitoin, ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.
Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan, ja kalan ja kaikki vedet hartioillaan.
Ja karhun kaikki raivo kämmenessään.
Ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.
Vielä aivan pienen kukan maalaan, kuin uinuis siinä keväät tulevaiset ja sateen siunaus ja päivän lämpö ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.
Ma sitten siveltimeen hienoon tartun, hopeavariin viileään sen kastan ja rantein herkin kaiken ylimaalaan ma verkot olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee, ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan.
Kalliohuiput laaksoihin se liittää ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla.
Ei mikään milloinkaan voi olla toisin, ja ikuinen on kaiken yhteys.
Niin viimein auringolle sanon paista, ja leimahtaen herää värit valmiit, niin että alla joka muodon selvän näät tuhat merkitystä suunnatonta.
Ja hetken huiman edessäsi näet maailman niinkuin alkuunessas.